Hakutulokset
- Näytetään 1 - 50 / 363
- Siirry seuraavalle sivulle
www.urn.fi/URN:ISBN:978-952-484-579-3
https://lauda.ulapland.fi/bitstrea...ria.pdfA.pdf (Lapin yliopisto - Lauda)
Conservative Laestadianism is the biggest revival movement inside the Finnish Lutheran Church with approximately 120 000 members. From the point of view of church history it is a Lutheran movement with roots in German pietism and teachings of Swedish priest and preacher Lars Levi Laestadius (1800-1861). Conservative Laestadianism is a political movement in many ways. In the fi rst place it is a political community, which defi nes itself strictly against the other, who include other Christians, “the world” and non-believers. Conservative Laestadianism is an exclusive movement: it is them alone who hold the keys for salvation. They believe that the Holy Spirit actually lives and acts inside the community, which makes it the true Christian church. Because of this Conservative Laestadian church, God’s Kingdom, is an infallible authority. This is the foundation for the hierarchy of political power inside the movement. It is obligatory to obey the rules given by pastoral authorities. Despite the fact that there are authorities inside the movement, Conservative Laestadianism can at the same be seen as modern religious movement, where power is dispersed among the faithful. This means that possibly the most important form of power in the movement is normative and operates by believers disciplining themselves. Second, Conservative Laestadianism has an open political agenda on the context of state, society and party politics. Conservative Laestadian political thinking is moderate conservatism, which supports strongly the authorities in state and society and rejects all kinds of revolutionary thinking and actions. The parties of Conservative Laestadians have traditionally been the Finnish Centre Party and the National Coalition Party. LParties leaning on the political left are shunned because of their atheist tendencies and “disjunctive” politics. The political thinking of Conservative Laestadianism can be interpreted as a political theology where theology and politics are in multi-layered relationship. Their theology has many detailed political implications, such as political statements with theological argumentation and the use of power based on the concept of God’s Kingdom inside the community. The meta-structure of the political theology of Conservative Laestadianism is defi ned by a conceptual analogy between the ideas of one, sovereign God, exclusive and earthly God’s Kingdom, and sovereign authorities of state and society.Inside this structure there is a strong demand of pervasive obedience for the will of sovereign authority in general. Structure as whole has resemblances with Christian idea of Trinitarian God; Father, Son and Holy Spirit. Also enemies in Conservative Laestadian theology are sketched through the concept of three entities, which share the same roots: they are devil, “the world” and the weak fl esh of man.These resemblances and analogies together can be seen as a sign of the structural and fundamental relations of community’s theology / metaphysics and political thinking as described by Carl Schmitt.
www.urn.fi/urn:isbn:978-951-44-8341-7
https://trepo.tuni.fi/bitstrea...4-8341-7.pdf (Tampereen yliopisto - Trepo)
Väitöstutkimuksessa tarkastellaan poliittisen kansalaistoiminnan muutosta vuosituhannen vaihteesta näihin päiviin. Tutkimuskohteena on uudentyyppinen vaihtoehtoisia poliittisen toiminnan muotoja hakeva kansalaistoiminta postmoderneissa poliittisissa liikkeissä sekä internetissä tapahtuva poliittinen toiminta. Tietokonevälitteisen viestintäteknologian poliittisen käytön kasvu on nopeuttanut muutosta poliittisesti toimimisessa. Internet-kampanjoinnin räjähdysmäinen lisääntyminen on entisestään vauhdittanut poliittisen toiminnan yksilöitymistä, lisännyt politiikan tekemisen paikkoja ja kanavia, luonut uusia julkisuustiloja ja jopa vaikuttanut itse toiminnan ja interaktion muotoihin. Poliittisesti toimiminen paikantuu politiikan fragmentteihin sekä asiakohtaistuu. Postmodernit uudet yhteiskunnalliset liikkeet sekä sosiaalisen median alustoilla (kuten Youtube, Facebook, Twitter jne.) esiin tuleva politikointi haastavat ja esittelevät toisenlaisen tavan vaikuttaa ja toimia poliittisesti. Poliittisesti toimiminen asiakohtaisesti ei välttämättä edellytä pysyvää rakennetta tai organisaatiota, vaan se voi keskittyä pitkälti esitettyjen ajatusten ympärille. Väitöstutkimuksessa tarkasteltavaa tapaa toimia poliittisesti voi kutsua refleksiiviseksi politiikaksi. Siinä kuvataan yhtäältä refleksinomaista tapaa reagoida poliittisiin epäkohtiin ja asiakysymyksiin sekä toisaalta pohditaan niiden politisoimista reflektiivisen poliittisen arvion seurauksena. Tämä painottaa toimijoiden omien poliittisten arvioiden merkitystä ja arvoa osallistumisen ja toiminnan pontimina. Refleksiivisessä politiikassa korostuvat ei-materiaaliset arvot, henkilökohtaisuus, aktiivinen kansalaisuus, osallistuminen ja itsensä toteuttaminen. Tutkimuksen yhtenä tavoitteena on hakea yhteisiä nimittäjiä erilaisissa toimintaympäristöissä esiin nousevasta poliittisesta toiminnasta. Keskeisin tällaisista nimittäjistä on poliittisesti toimimisen ja poliittisen arvioimisen subjektilähtöisyys. Yksilöllisten valintojen seurauksena syntyneitä päätöksiä alkaa toimia poliittisesti tarkastellaan sekä postmodernien poliittisten liikkeiden kontekstissa että erityisesti internetiä hyödyntävässä poliittisessa toiminnassa, joka voi olla jopa yhden yksilön pyrkimystä vaikuttaa asiantiloihin. Tällaisessa toiminnassa yksilö pyrkii asia- tai teemakohtaisen toimijaverkoston luomiseen. Väitöstutkimuksessa selitetään poliittisesti toimimista, niin yksilöllistä kuin kollektiivista, yksilön valintojen näkökulmasta ja seurauksena. Mielenkiinto kohdistuu ensisijaisesti siihen, miksi yksilö alkaa toimia poliittisesti ja vasta toissijaisesti siihen, minkälaisia muotoja toimiminen saa. Subjektiivisesti koettujen asioiden ja ilmiöiden politisoituminen ja toimintaa edeltävä poliittinen arvio nostetaan tässä tutkimuksessa poliittisesti toimimisen ja vaikuttamisen alkupisteeksi. Sekä kollektiivista että yksilöllistyvää poliittisesti toimimista tarkastellaan fenomenologista filosofiaa soveltaen ja postmodernia kulttuuriteoriaa hyödyntäen.
www.urn.fi/URN:NBN:fi-fe201504227034
https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstrea...04227034.pdf (Valtioneuvoston julkaisuarkisto Valto)
Tutkimuksen tarkastelun kohteena on Suomessa käyty seksin oston kriminalisointia koskeva poliittinen prosessi, joka ajoittui vuosille 2002–2006. Tutkimuksessa pyrittiin selvittämään, kuinka naisliikkeen tavoitteet välittyivät politiikan sisältöihin ja millä ehdoilla tämä tapahtui. Naisliikkeen lisäksi tarkastelun kohteena on tasa-arvoelinten toiminta ja niiden rooli naisliikkeen tavoitteiden välittäjinä poliittiseen prosessiin. Tutkimusaineisto muodostuu mm. seksin oston kriminalisointiin liittyvistä mietinnöistä, hallituksen esityksestä, muutamasta lakialoitteesta, eduskunnan pöytäkirjoista ja asiakirjoista, asiantuntijalausunnoista, taustahaastattelusta ja muista arkistolähteistä.
Sosialistinen työväenliike saavutti Suomessa kansainvälisesti vertailtuna poikkeuksellisen vahvan jalansijan 1900-luvun alussa. Poikkeuksellista oli myös se, että työväenliike sai Suomessa kannatuksensa pääosin maaseudulta, toisin kuin muualla Euroopassa. Sami Suodenjoen mikrohistoriallinen tutkimus lähestyy työväenliikkeen läpimurtoa 1900-luvun alun suomalaisella maaseudulla yksittäisen henkilön ja hänen toimintansa kautta. Tutkimuksen keskushahmo on urjalalainen suutari Vihtori Lindholm (1868-1918), joka toimi paikallisessa työväenliikkeessä 1900-luvun ensikymmenellä. Lindholm oli paitsi poliittisesti aktiivinen käsityöläinen, myös itseoppinut kirjoittaja ja yhteisössään ristiriitoja herättänyt kyläoriginelli. Hänen toimintansa välityksellä avautuu uudella tavalla se, millaisissa muodoissa maalaistyöväestön protesti vallanpitäjiä kohtaan ilmeni maalaisyhteisössä ja miten tämä protesti kanavoitui työväenliikkeeseen. Samalla Lindholmin monisärmäinen hahmo nostaa esiin työväenliikkeen sisälle muodostuneet rajalinjat ja jännitteet. Edellytykset työväenliikkeen läpimurrolle tarjosi vuosien 1899-1904 ns. ensimmäinen sortokausi, jonka aikana Venäjän keisarillinen hallinto tiivisti otettaan Suomen suuriruhtinaskunnasta. Tutkimus tuo näkyviin, että kenraalikuvernööri Bobrikovin käynnistämillä venäläistämistoimilla oli keskeinen rooli maaseudun työväestön omaehtoisen protestin mahdollistajana. Vuoden 1899 helmikuun manifesti ja hallinnon aloittamat asevelvollisuuskutsunnat aktivoivat suomalaiset säätyläiset protestiin keisarihallintoa vastaan, mutta samalla ne avasivat tilattomalle väestölle väylän edistää omia tavoitteitaan esimerkiksi maanjakohuhujen ja virkavallalle lähetettyjen ilmiantojen välityksellä. Tämä tilattomien poliittinen aktivoituminen loi perustaa sosialismille, joka tarjosi poliittisesta vallankäytöstä suljetuille väestöryhmille uusia vastarinnan välineitä ja lupasi radikaaleja parannuksia työ- ja maanomistusolojen kaltaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Työväenliike juurtui Urjalaan vuodesta 1901 alkaen, samoihin aikoihin kuin muuallekin eteläisen Suomen maaseudulle. Urjalassa liike vetosi ennen muuta maataloustyöläisiin, palkollisiin ja käsityöläisten vähävaraisimpaan osaan sekä jossain määrin myös torppareihin. Ensimmäisinä vuosinaan Urjalan työväenyhdistyksen jäsenmäärä pysyi kuitenkin vähäisenä, ja yhdistyksen mahdollisuudet vaikuttaa säätyläisten ja talollisten hallitsemaan paikallispolitiikkaan olivat niukat. Niinpä liikkeessä oli tilausta suutari Lindholmin kaltaiselle aloitekykyiselle ja uskaliaalle aktiiville, joka oli valmis avoimesti haastamaan paikalliset vallanpitäjät. Toisaalta suutari oli huonomaineinen käräjäpukari, joka ärsytti paitsi poliittisia vastustajia myös omia aatetovereita. Hänen värikkäät vaiheensa osoittavat, että jäsenistön kurittomuus aiheutti työväenliikkeelle jatkuvia ongelmia liikkeen pyrkiessä murtautumaan mukaan paikalliseen ja kansalliseen vallankäyttöön. Ongelmat korostuivat erityisesti vuoden 1905 suurlakon jälkeen. Työväenliikkeen jäsenmäärä ja joukkovoima kasvoivat tuolloin räjähdysmäisesti ja liike suuntautui eduskuntavaalikampanjointiin ja toimintaan kunnalliselimissä. Sosiaalidemokraattisen puolueen organisaation yhdenmukaistuminen ja tarve varjella mainettaan johtivat aatteiltaan ja toimintatavoiltaan kiusallisten rönsyjen karsimiseen liikkeestä.vuoropuheluun pitäjän säätyläisten ja talollisten kanssa.
www.urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-3222-8
https://trepo.tuni.fi/bitstrea...3-3222-8.pdf (Tampereen yliopisto - Trepo)
Sosiaalinen media on muuttanut sitä, miten ihmiset tulevat yhteen muuttaakseen asioita yhteiskunnassa, niin institutionaalisessa politiikassa kuin omassa elinympäristössään. Suomessa tämä uudenlainen kansalaistoiminta haastaa etenkin järjestöperinnettä. Etnografinen väitöskirjani porautuu sosiaalisen median ajan verkostomaiseen kansalaistoimintaan: yhtäältä liikkeiden sisäiseen elämään ja julkiseen performanssiin, toisaalta liikkeiden ja viranomaisten välisiin neuvotteluihin kaupunkitilan käytöstä. Tapaustutkimuksinani on Kallio-liike ja sen järjestämä Kallio Block Party sekä kevään 2017 turvapaikanhakijoiden pitkäkestoinen mielenosoitus Right to Live, jossa olen keskittynyt erityisesti sen suomalaisiin tukijoihin. Aineisto on kerätty vuosina 2017–2019 pääosin hyödyntäen havainnoivaa osallistumista ja puolistrukturoituja aktivistien ja kaupungin viranomaisten sekä poliisin haastatteluja. Aineistoa täydentävät Kallio Block Partyn kävijöille tehty kysely ja muut tietolähteet kuten sanomalehtiartikkelit. Olen hyödyntänyt työssäni erityisesti pragmatistisen sosiologian oikeuttamisteoriaa ja sitoumusten sosiologiaa sekä tyylin käsitettä, soveltaen sitä liikkeiden performatiivisuuden analyysiin. Olen kiinnittänyt tarkastelussani huomiota myös kehollisuuteen, materiaalisuuteen ja affekteihin, jotka käsitän osaksi liikkeiden julkista esittämistä. Verrattuna etenkin suomalaiseen, kollektiivisuutta korostavaan järjestöperinteeseen, tutkimissani liikkeissä painottui individualismi, joka näkyi esimerkiksi lyhytkestoisessa sitoutumisessa liikkeisiin sekä yksilöllisen luovuuden, ja etenkin Kallio-liikkeessä myös yksilön vapauden voimakkaassa korostamisessa. Kallio-liikkeessä haluttiin painottaa, että kaikki liikkeessä ovat vapaita tekemään, Kallio-liikkeen arvojen mukaisesti, mitä haluavat ja ettei toimintaan ole pakko sitoutua. Right to Live -protestissa suomalaisten tukijoiden sitoutuminen toimintaan oli puolestaan voimakasta, mutta monien kohdalla lyhytkestoista – osa tukijoista jatkoi turvapaikka-aktivismia protestin jälkeenkin, osa ei. Eräs työni keskeisistä tutkimustuloksista liittyy juuri individualismia erityisesti kansalaistoiminnassa koskeviin keskusteluihin. Niin suomalaisissa keskusteluissa järjestötoiminnan rapautumisesta kuin kansainvälisissä keskusteluissa esimerkiksi nykyisestä ”DIY- kaupunkiaktivismista” on herännyt huoli poliittisuuden tai ideologioiden puuttumisesta ja yksilöllisten etujen ajamisesta. Esitän ensinnäkin, että lisääntyvä individualismi ei välttämättä tarkoita itsekkäiden etujen ajamista, vaan yksilöllisyyden ja kollektiivisuuden uudenlaista niveltymistä. Toiseksi esitän, toisin kuin kirjallisuudessa on esitetty, että individualismi kansalaistoiminnassa ei automaattisesti tarkoita poliittisen ulottuvuuden puuttumista, vaan että uudenlainen kansalaistoiminta saattaa muuttaa sitä, miten ymmärrämme ”poliittisen” tai ”ideologian”. Tutkimani liikkeet erosivat siinä, miten ne suhtautuivat siihen, miten ”poliittinen” perinteisesti ymmärretään, institutionaalisena politiikkana. Right to Live ajoi muutosta nimenomaan institutionaalisessa (turvapaikka)politiikassa, kun taas Kallio-liike kaihtoi, jopa ideologisesti, ajatuksia poliittisesta edustamisesta ja institutionaalisesta politiikasta. Kallio-liike pyrki sen sijaan, prefiguratiivisen politiikan tavoin, välittämään liikkeen arvoja toiminnallaan. Prefiguratiivisessa politiikassa keinot ovat yhtä tärkeitä kuin päämäärät ja omalla toiminnalla pyritään elämään todeksi toisenlaista todellisuutta. Vaikka Right to Live ajoi ensisijaisesti muutosta institutionaalisen politiikan piirissä, lähes yhtä keskeistä protestissa oli sen prefiguratiivinen ulottuvuus: suhteiden luominen turvapaikanhakijoiden ja kansalaisten välille ja turvapaikanhakijoiden stigmatisoidun mediakuvan muuttaminen positiiviseksi. Tutkimukseni osallistuu siten myös siirtolaisten kamppailuja tukevia solidaarisuusliikkeitä koskeviin kansainvälisiin keskusteluihin, joissa on korostettu siirtolaisten ja kansalaisten välillä syntyvien sosiaalisten suhteiden (poliittista) merkitystä. Esitän omaan aineistooni nojaten, että kyseisillä suhteilla oli eriasteisesti poliittisia merkityksiä. Right to Live -protestissa mielenosoittajiksi määriteltiin turvapaikanhakijat, ja suomalaisten rooli oli tukea mielenosoittajia ja protestia monin eri tavoin, niin poliittisten tavoitteiden saavuttamisessa kuin affektiivisesti ja käytännönläheisesti. Protestin ollessa käynnissä oli tärkeää sekä mielenosoittajien jaksamisen, ja siten protestin jatkumisen, että protestin julkisen kuvan kannalta, että paikalla oli suomalaiseksi tunnistettuja tukijoita, ja että protestista alettiin käyttää nimitystä ”Right to Live -perhe”. Suomalaisten näkyvä läsnäolo ja protestin perhemäisyyden korostaminen osoittivat, että turvapaikanhakijat ovat kuin keitä tahansa ”meistä”, ja että oli mahdollista rakentaa kansalaisuusstatuksen ylittäviä ihmissuhteita. Protestin jälkeen, negatiivisen turvapaikkapäätöksen saaneiden turvapaikanhakijoiden palautuslentojen luodessa aktivismiin painetta, aktivistit katsoivat, että ”Right to Live -perheen” nostalgisoinnin sijaan oli tärkeämpää auttaa turvapaikanhakijoita oikeusprosessissa. Pelkkien sosiaalisten suhteiden luomista, ilman muuta turvapaikka-aktivismia tai -työtä, ei koettu riittäväksi. Toisin sanoen, toiminnan poliittinen luonne riippuu aina toiminnan kontekstista. Right to Liven ja Kallio-liikkeen prefiguratiivisessa politiikassa liikkeiden performanssi eli julkinen esittäminen oli keskeisellä sijalla. On huomionarvoista, että molempien liikkeiden performanssit olivat korostetun rauhanomaisia sekä konflikteja ja perinteisiä ideologioita kuten kapitalismin vastaisuutta kaihtavia. Kallio-liikkeelle tällainen neutraalius oli (paradoksaalisesti) ideologista, kun taas Right to Live:lle rauhanomaisuudessa oli kyse pikemminkin välttämättömyydestä, sillä turvapaikanhakijat olivat monella tapaa haavoittuvaisessa asemassa. On kuitenkin aiheellista kysyä, onko myös kansalaisliikkeissä havaittavissa piirteitä, joita on pidetty tyypillisinä politiikan jälkeiselle ajalle, kuten julkilausuttujen ideologioiden välttäminen. Aktivistien ja julkisen tahon toimijoiden välisistä suhteista ja kaupunkitilan kontrollista piirtyi puolestaan esiin kaksi hyvin erilaista kuvaa. Yhtäällä oli ei-kansalaisten julkilausutun poliittinen Right to Live -protesti, jota poliisi kontrolloi aktiivisesti ja joka lopulta häädettiin kyseenalaisin perustein turvallisuuteen vedoten. Toisaalla on pääosin suomalaisten järjestämä, epäpoliittiselta näyttävä Kallio Block Party, joka on saavuttanut luottamuksen kaupungin viranomaisten ja poliisin taholta ja saa toimia melko itsenäisesti. Esitän, että luottamus, tai sen puute, oli siten keskeinen välittävä tekijä aktivistien ja viranomaisten suhteissa. Toinen tekijä Helsingin kaupungin Kallio Block Partylle osoittamalle suosiolle oli se, että kaupunki katsoi tapahtuman edistävän Helsingin mainetta. Tutkimus osallistuu näin myös demokratian harjoittamiselle keskeisestä kaupunkitilan käytöstä käytäviin keskusteluihin, esittäen että yhtäällä valkoisten suomalaisten markkinoita hyödyttävä toiminta on saanut yhä enemmän vapauksia, kun taas yhtäältä rodullistetut, ja toisaalta kaupunkitilan politisoiva toiminta, kohtaa usein poliisin turvallistamistoimia.
Vaaleanpunainen tasavalta? SDP, itsenäisyys ja kansallisen yhtenäisyyden kysymys vuosina 1918-1924 Näytä tarkat tiedot
Sisällissodan jälkeisten vuosien yhteiskunnallinen integraatio Suomessa Sisällissota synnytti valtavan repeämän vastaitsenäistyneeseen Suomeen. Syntyi jako kahteen, valkoisiin ja punaisiin, voittajiin ja häviäjiin. Syntyi suojeluskuntien ja Etsivän Keskuspoliisin kaltaisia valvontakoneistoja pitämään yllä ”valkoista” Suomea. Syntyi työväenluokka, jonka keskeisin kokemus oli sisällissodan häviö, valkoinen terrori ja työväenliikkeen repressio. Toisaalta heti sisällissodan päättymisen jälkeen ajatus ”kansallisesta eheytymisestä” julistettiin lähes kaikkialla tavoitteeksi. Tavoite oli monimutkainen, sisälsi erilaisia ja eriaikaisia prosesseja, uudistuksia, uutta vuorovaikutusta ja tulkintaa suomalaisuudesta ja sen suhteesta muuhun maailmaan. Näkökulman kokonaisuuteen muodostaa maltillinen poliittinen työväenliike, Suomen Sosialidemokraattinen puolue, SDP. Kansalaissovun toteuttaminen saattoi toteutua vain ”valkoisissa” reunaehdoissa. Joka tapauksessa vuoden 1918 kesän työväenliikkeen hävittämisvaatimuksesta siirryttiin nopeasti miettimään yhteiskunnan rakentamisen reunaehtoja. Amnestia oli työväenliikkeen tärkein vaatimus 1920-luvun alussa. Integraatiota lisäävät ja vähentävät prosessit kulkivat alusta alkaen rinnakkain 1920-luvun Suomessa. Kokonaisuudessa tasavallan ja tasa-arvon ristiriita jäi osin ratkaisematta, vaikka SDP sai 1920-luvun taitteessa hämmästyttävän nopeasti läpi useimmat sisällissodan jälkeen asettamansa tavoitteet. Vuosi 1918 muutti tai hajotti nopeasti ja jopa ratkaisevasti itsenäisyyden ja yhtenäisyyden tulkintalinjoja, mutta toisaalta integroitumisprosessi eteni sisällissodan jälkivuosina huomattavasti pitemmälle kuin yleensä on esitetty tai oletettu.
www.urn.fi/URN:NBN:fi:amk-202105067422
www.theseus.fi/bitstrea...gas_Jade.pdf (Satakunnan ammattikorkeakoulu - Theseus)
The activities of political youth organizations are mainly the responsibility of board members who work as volunteers. Their work is very important in order to ensure inspiring and diverse activities for members. However, there are challenges in the inclusion and participation of volunteers. In the thesis, the current state of inclusion of board members in the regional organizations of the Finnish Centre Youth was investigated. The aim was to find out the current state of inclusion and participation and challenges encountered, as well as the means to ad-dress the challenges. The aim was to provide district leaders and the Finnish Centre Youth organization with up-to-date information on social inclusion in order to improve the participation of volunteers. The material of the thesis consisted of theory and two questionnaires. The regional organizations make quite good use of different means of inclusion. Interaction and sense of community are sought by organizing casual low-threshold events and paying attention to grouping and inspiring leadership. Giving responsibility and supporting self-initiative are also seen as important means. Most of the respondents had experienced challenges in the participation of volunteers. Challenges include among others the occasional passivity and loss of motivation of board members, as well as the lack of guidelines and support and feedback discussions to support self-initiative. The challenges of participation can be addressed by better identifying the sources of motivation of board members and providing diverse and inspiring activities that serve those in different life situations. Challenges can also be addressed by experimenting with new things, with an active feedback culture, and by leadership that supports members' development as both individuals and influencers. It is also important to provide adequate guidance for self-advocacy. The thesis shows that the challenges of social inclusion and participation are also encountered in a political youth organization and therefore it is good to study the topic more.
www.urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-1859-8
https://trepo.tuni.fi/bitstrea...3-1859-8.pdf (Tampereen yliopisto - Trepo)
Viime vuosikymmenten aikana nationalismi on nostanut päätään Euroopassa. Tämä on ollut erityisen voimakasta Kataloniassa ja Skotlannissa, mutta myös Belgiassa perinteisen kansallisvaltion on nähty heikentyvän huomattavasti. Vuosien mittaan hollanninkielinen Flanderi on vaatinut yhä enemmän toimivaltaa ja oikeuksia päättää omista asioistaan. Vähitellen neljän valtioreformin myötä Belgia kehittyi asteittain kohti liittovaltiota, joka perustettiin lopulta vuonna 1993. Sen jälkeen Flanderin itsenäisyyttä kannattavien poliittisten puolueiden suosio on kasvanut entisestään. Tässä tutkimuksessa käsitellään flaamilaista nationalismia sekä Flanderin tärkeimpien poliittisten puolueiden kantoja entistä laajempaan autonomiaan vuosina 1971-2010. Keskityn tutkimuksessani autonomian kasvun lisäksi myös federalismin kehitykseen Belgiassa viime vuosikymmeninä. Tutkimukseni pääpaino on Flanderissa, mutta tarkastelen samalla myös koko Belgian tulevaisuutta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millainen asenne Flanderin isoimmilla poliittisilla puolueilla oli Flanderin autonomian laajentamiseen poliittisissa puolueohjelmissa 1970-luvulta vuoteen 2010. Tarkastelen myös flaamilaista nationalismia ja analysoin, miten Flanderin poliittiset puolueet ovat käsitelleet puolueohjelmissaan nationalismiin keskeisesti liittyviä asioita, kuten hollannin kieltä, kulttuuria ja identiteettiä. Luon niin ikään katsauksen puolueiden Eurooppa- politiikkaan keskittyen erityisesti niiden suhtautumiseen EU:n aluepolitiikkaan. Kiinnitän huomiota erityisesti siihen, esittävätkö puolueohjelmat Flanderin itsenäisenä ja riippumattomana toimijana eurooppalaisissa ja kansainvälisissä yhteyksissä, vai nähdäänkö Flanderi pikemminkin osana Belgiaa? Tutkimuksessa keskitytään kolmeen merkittävään virstanpylvääseen Belgian poliittisessa historiassa: vuosiin 1970, 1993 ja 2010. Ensimmäinen käännekohta – vuoden 1970 valtioreformi – määritteli kulttuuriyhteisöt vastaamaan flaamien vaatimuksia kulttuurisesta autonomiasta. Toinen käännekohta, toukokuussa 1993 säädetty perustuslaki, on merkittävä tapahtuma Belgian poliittisessa historiassa, koska se määritteli Belgian muodollisesti liittovaltioksi. Viimeinen käännekohta on vuoden 2010 ennenaikaiset liittovaltion vaalit. Tällöin voittajaksi nousi flaaminationalistinen puolue, N-VA, joka on tuonut useaan otteeseen selkeästi esille, että sen tavoitteena on saavuttaa Flanderin itsenäisyys. Analysoin poliittisia puolueohjelmia vuosilta 1971/1972, 1991, 1995 sekä 2010 kvalitatiivisen metodin avulla. Käyttämällä käsitteellistä sisällönanalyysia pääasiallisena tutkimusmenetelmänä keskityn analysointiprosessissani tiettyihin tutkimukseni kontekstiin liittyviin käsitteisiin, kuten federalismiin, nationalismiin ja identiteettiin. Puolueohjelmien lisäksi käytän toissijaisena aineistona Belgian parlamentissa käytyjä keskusteluja vuosilta 1969, 1988 ja 2013. Analysoin keskusteluja niin ikään käsitteellisen sisällönanalyysin kautta. Parlamenttikeskustelut valottavat sitä räjähdysherkkää poliittista ilmapiiriä, joka Belgiassa on viime vuosikymmenten aikana vallinnut. Ne tarjoavat samalla myös lisätukea ja mielenkiintoista taustatietoa Belgian poliittisesta tilanteesta tutkimukseni kannalta tärkeinä ajankohtina. Lisäksi keskityn erityisesti teoreettiseen ja historialliseen kirjallisuuteen, kiinnittäen huomiota etenkin Daniel Elazarin teoriaan federalistisista poliittisista järjestelmistä ja Benedict Andersonin teoriaan kansakunnasta ’kuviteltuna poliittisena yhteisönä’. Tutkimukseni päätulokset osoittavat, että Flanderin poliittisten puolueiden esittämät asenteet autonomian laajentamisesta eroavat selvästi toisistaan. Sosialistipuolueet korostivat yhtenäistä Belgiaa selvästi enemmän kuin muut puolueet. Alueelliset, flaaminationalistiset puolueet kannattivat jopa Flanderin itsenäisyyttä useana vuonna, kun taas kristillisdemokraatit ja liberaalit tukivat konfederaatiomallia vuonna 2010, mutta toisaalta vastustivat voimakkaasti Flanderin itsenäisyyttä. Nationalismiin liittyvät kysymykset, kuten hollannin kielen ja kulttuurin korostaminen, kulkivat jokseenkin käsi kädessä autonomian laajentamista, erityisesti Flanderin itsenäisyyttä, koskevien asenteiden kanssa. Näistä neljästä puolueesta alueelliset flaaminationalistiset puolueet, jotka keskittyivät Flanderin autonomian kasvattamiseen, painottivat eniten myös hollannin kieltä ja kulttuuria, edustaen täten vahvinta flaamilaista identiteettiä. Sosialistipuolue ei sen sijaan juurikaan kiinnittänyt huomiota hollannin kieleen ja kulttuuriin, paitsi 1990-luvulla, ja sillä olikin heikoin flaamilainen identiteetti. Kristillisdemokraatit ja liberaalit asettuivat näiden väliin tuomalla esiin vahvaa flaamilaista identiteettiä mutta myös selkeää belgialaista identiteettiä. Analysoidut parlamenttikeskustelut tukivat puolueohjelmien analyysissä saatuja tuloksia. Samanlaista kehitystä voidaan havaita myös puolueiden suhtautumisessa EU:n aluepolitiikkaan. Aluepolitiikka sai eniten huomiota puolueohjelmissa 1990-luvulla, ja Flanderia pidettiin jopa itsenäisenä toimijana EU:ssa. Alueellisten, Flanderin kansallismielisten puolueiden lisäksi myös perinteiset puolueet keskittyivät aluepoliittisiin asioihin 1990-luvulla. Vuoteen 2010 mennessä aluepolitiikan painotus oli laskenut muiden puolueiden keskuudessa, paitsi Flanderin kansallismielisen puolueen, N-VA:n puolueohjelmassa. N-VA jopa ehdotti vuoden 2010 vaaliohjelmassaan, että Flanderin olisi haettava EU:n jäsenyyttä. Flaamien vaatimukset entistä syvemmästä autonomiasta johtivat ensimmäiseen valtioreformiin vuonna 1970. Sen jälkeen Belgia siirtyi vähitellen kohti liittovaltiota. Belgian liittovaltio on ainutlaatuinen ja äärimmäisen monimutkainen, eikä sillä ole juurikaan yhtäläisyyksiä perinteisten liittovaltioiden kanssa. Belgian valtiorakenne sisältää myös joitakin konfederalistisia elementtejä. Voisi ajatella, että liittovaltion muodostamisen jälkeen kaikki olisivat olleet tyytyväisiä, mutta toisin kävi. Uusia valtioreformeja on toteutettu vuoden 1993 jälkeenkin – viimeisin vuonna 2011. Näyttää siltä, että uusia on vielä tulossa, sillä monet Flanderin puolueista kannattavat Belgian kehittymistä kohti konfederaatiota. Belgia on edelleen murroksessa. Tämä pinta-alaltaan pieni EU:n keskus on ollut poliittisten kriisien keskellä useammin kuin kerran viime vuosikymmenten aikana. Aina on kuitenkin onnistuttu löytämään ”belgialainen kompromissi” <i>(compromis à la Belge)</i>. Näyttääkin siltä, että Belgiassa on yritetty löytää tasapaino siitä lähtien, kun maasta tuli itsenäinen vuonna 1830. Federalismi on ollut yksi tärkeä askel kohti vakaampaa yhteiskuntaa. Se on auttanut Belgiaa lisäämään alueiden toimivaltaa vähitellen ilman suurempaa kuohuntaa, ja siirtymään samalla rauhanomaisesti kohti konfederaatiota. Flanderin itsenäisyyteen pyrkivät poliittiset puolueet ovat kuitenkin hyvin suosittuja, mikä asettaa haasteita yhtenäiselle Belgialle. Maa, jossa konsensus ja kaikkia tyydyttävän ratkaisun löytäminen on ollut tärkeä väline päätöksenteossa, saattaa joutua kohtaamaan vakavia aikoja, jos Flanderin kansallismielisten puolueiden tuki kasvaa edelleen. Todellinen kysymys kuuluukin, ovatko flaamit valmiita uudelleen ”belgialaiseen kompromissiin”, vai onko flaamien aika ottaa Flanderi lopullisesti itselleen – <i>Vlaanderen aan de vlamingen?</i>
www.urn.fi/URN:ISBN:978-952-383-152-0
https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstrea...S_2024_5.pdf (Valtioneuvoston julkaisuarkisto Valto)
Kansainvälinen muuttoliike ja sen seurauksena tapahtuneet muutokset väestössä muodostavat tällä hetkellä yhden ajankohtaisimmista yhteiskunnallisista kysymyksistä Suomessa. Vuoden 2022 lopussa Suomen väestöstä 9,1 prosenttia oli ulkomaalaistaustaisia eli henkilöitä, joiden vanhemmat tai ainoa tiedossa oleva vanhempi oli syntynyt muualla kuin Suomessa. Siten on tärkeää pysyä tiiviisti ajan tasalla siitä, mitä tälle kasvavalle väestöryhmälle kuuluu, eli kuinka he kotoutuvat Suomeen. Vaikka joitain yleisesityksiä ja kokoomateoksia Suomeen muuttaneiden kotoutumisen tilasta on vuosien aikana julkaistu, maahanmuuttaneiden ja heidän jälkeläistensä poliittista osallistumista on tutkittu toistaiseksi vain vähän. Tässä oikeusministeriön koordinoiman Ulkomaalaistaustaisten ja vieraskielisten suomalaisten yhteiskunnallinen osallistuminen (UTViS) -hankkeen kirjallisuuskatsauksessa kootaan olemassa olevaa tietoa siitä, miten maahanmuuttaneet ja heidän jälkeläisensä osallistuvat suomalaiseen yhteiskuntaan ja politiikkaan vaaleissa, vaalien välillä ja osana kansalaisyhteiskuntaa. Keskiössä on myös julkinen sektori ja se, miten tutkittavien ryhmien yhteiskunnallista osallistumista ja osallisuutta on pyritty tukemaan julkishallinnossa. Kirjallisuuskatsaus toimii paitsi yleisempänä tietolähteenä myös pohjana UTViS-hankkeessa tuotettavalle uudelle tiedolle näistä teemoista.
www.urn.fi/URN:ISBN:978-952-400-526-5
https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstrea...22_OM_11.pdf (Valtioneuvoston julkaisuarkisto Valto)
Suomalaisten keskimääräinen poliittinen luottamus on Euroopan korkeimpia, mutta heidän arvionsa omista kyvyistään vaikuttaa politiikkaan, eli sisäinen kansalaispätevyys, Euroopan heikoimpia. Sisäinen kansalaispätevyys on eriytynyt aikuisväestössä erityisesti koulutuksen suhteen, ja sen yhteys poliittiseen osallistumiseen on vahva. Suomen aikuisväestön poliittista käyttäytymistä kartoittavat tutkimukset tunnistavat väestöryhmien väliset erot sisäisessä kansalaispätevyydessä. Ne eivät kuitenkaan kerro missä vaiheessa erot syntyvät. Tietoa tarvitaan siitä, miten sosioekonominen tausta sekä perheen ja koulujen demokratiakasvatus yhdessä tuottavat kansalaisia, joiden kokemukset ymmärtää politiikkaa ja osallistua siihen eroavat toisistaan. Tämä tutkimus avaa yhdeksäsluokkalaisten nuorten kansalaispätevyyden yhteyttä perhetaustaan, peruskoulun opetuskäytäntöihin ja (tulevaan) poliittiseen osallistumiseen. Tutkimus perustuu kyselytutkimusaineistoon (n=5272), joka kerättiin vuonna 2021 yhteensä 37 kunnassa ja 80 koulussa. Näistä kouluista 17 antaa ruotsinkielistä opetusta, eli aineistossa on yliotos ruotsinkielisessä opetuksessa olevia nuoria (n=1106). Vastaajamäärät on suhteutettu kieliryhmien todellisiin osuuksiin analysoitaessa koko aineistoa. Tämä on akateeminen tutkimus. Julkaisun sisällöstä vastaavat tiedon tuottajat, eikä tekstisisältö välttämättä edusta oikeusministeriön näkemystä.
Toimenkuva katoamassa vai valoa ikkunassa? Paikallisen poliittisen järjestötoiminnan tila Suomessa Näytä tarkat tiedot
www.urn.fi/URN:ISBN:952-466-296-5
https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstrea...imenkuva.pdf (Valtioneuvoston julkaisuarkisto Valto)
Suomessa on pitkään käyty keskustelua edustuksellisen demokratian toimivuudesta. Äänestysosallistuminen on laskenut, puolueiden jäsenmäärät ovat supistuneet, ja niiden toimintaan aktiivisesti osallistuvien määrä on pienentynyt. Vaikka suomalaisten puoluetoimintaan osallistumista koskevista valtakunnallisista kysely- ja haastattelututkimuksista voidaan päätellä puolueiden paikallisessa järjestötoiminnassa tapahtuneita muutoksia, meillä ei ole ollut olemassa tutkimukseen perustuvaa tietoa siitä, miten puolueiden järjestötoiminnan rakenteet ja prosessit toimivat "ruohonjuuritasolta" tarkasteltuna. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, mikä on paikallisen poliittisen järjestötoiminnan tosiasiallinen tila sekä pohtia keinoja – jatkokeskustelun pohjaksi – sen aktivoimiseksi. Paikallisten puoluejärjestöjen toiminnalla on vaikutusta suomalaisen demokratian toimivuuteen, koska ideaalinen edustuksellinen demokratia rakentuu alhaalta ylöspäin siten, että valtakunnallisiin ja kunnallisiin poliittisiin luottamustehtäviin valitut ovat responsiivisia ja vastuullisia kannattajilleen ja äänestäjilleen. Tutkimus perustuu kahteen metodisesti erilaiseen ja toisiaan täydentävään aineistoon. Tutkimuksessa hyödynnetään vuonna 2002 toteutettua Kuntaliiton KuntaSuomi 2004 -tutkimusohjelmaan kuuluvaa Edunvalvonta kunnissa -yhdistyskyselyä. Aineiston pohjana on yhdistysrekisteristä poimittu 47 kuntaa käsittävä yhdistysotos, joka kattaa kaikkiaan 6 840 yhdistystä. Lisäksi aiempien tutkimusten pohjalta kartoitetaan puolueiden jäsenmäärissä ja osallistumisaktiivisuudessa tapahtuneita muutoksia. Tutkimuksen toinen ja pääasiallinen aineisto koostuu 16 paikallisen puoluejohtajan teemahaastattelusta, jotka on tehty kooltaan, elinkeinorakenteeltaan ja poliittisilta voimasuhteiltaan neljässä erilaisessa Pirkanmaan vaalipiirin kunnassa.
www.urn.fi/URN:ISBN:978-952-259-517-1
https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstrea...mus_2015.pdf (Valtioneuvoston julkaisuarkisto Valto)
Kirjan otsikko ”poliittisen osallistumisen eriytyminen” kuvaa siitä, miten poliittinen aktiivisuus tai siitä syrjään jääminen kattaa yhä moninaisemman joukon erilaisia muotoja. Osallistumisen ja poliittisen vaikutusvallan eriytyminen heijastaa myös laajempaa yhteiskunnallista eriarvoistumiskehitystä. Tutkimuksen keskeisenä tavoitteena on innostaa lukijaa pohtimaan, miten poliittisen osallistumisen ja vaikuttamisen käytännöistä voitaisiin tehdä mahdollisimman avoimia erilaisista lähtökohdista tuleville kansalaisille. ”Poliittisen osallistumisen eriytyminen” on Suomen kansallisen vaalitutkimusohjelman neljäs peräkkäinen tutkimus. Se perustuu pääosin eduskuntavaalien 2015 jälkeen kerättyyn haastatteluaineistoon. Teos julkaistaan oikeusministeriön sarjassa ja on ladattavissa sähköisenä myös vaalitutkimusportaalin (www.vaalitutkimus.fi) kautta. Vaalitutkimusportaalin verkkosivuilta löytyy lisätietoa vaalitutkimusohjelmasta ja vuosien 2003, 2007 ja 2011 eduskuntavaalien jälkeen tehdyistä vastaavista tutkimuksista. Poliittisen osallistumisen eriytyminen on pääraportti akateemisesta tutkimushankkeesta, jossa oikeusministeriö toimi aineistonkeruun ja toimitustyön rahoittajana. Suomen kansallinen vaalitutkimusohjelma on organisoitu pääosin kolmen yliopiston konsortioksi. Konsortion tieteellistä työtä johtaa johtoryhmä, jonka puheenjohtajana toimii professori Kimmo Grönlund Åbo Akademista ja jäseninä johtaja Sami Borg yhteiskuntatieteellisestä tietoarkistosta, dosentti Åsa von Schoultz Åbo Akademista ja akatemiatutkija, yliopistonlehtori Hanna Wass Helsingin yliopistosta. Vuoden 2015 tutkimuksen suunnittelua varten muodostettiin kysymyksiä hiomaan erityinen lomaketyöryhmä, jota johti yliopistonlehtori Elina Kestilä-Kekkonen Tampereen yliopistosta. Työryhmän muina jäseninä toimivat dosentti Kim Strandberg ja tutkija Jussi Westinen Åbo Akademista, tohtorikoulutettava Aino Tiihonen Tampereen yliopistosta ja Hanna Wass. Vuoden 2015 vaalitutkimuksen koordinointi on ollut Åbo Akademissa, joka kilpailutti aineistonkeruun. Tarjouskilpailun voittanut TNS Gallup Oy haastatteli henkilökohtaisesti 24.4.–7.7.2015 välisenä aikana 1587 satunnaisesti valittua äänioikeutettua suomalaista. Kerättyä aineistoa käytetään tämän tutkimuksen lisäksi useissa muissa tieteellisissä julkaisuissa ja Suomen demokratiaindikaattoreiden päivittämisessä. Kirjan luvuissa hyödynnetään myös Tilastokeskuksen tuottamaa yksilötason aineistoa äänestämässä käynnistä, virallisia vaalitilastoja, muita kyselyaineistoja ja tutkijoiden itsensä kokoamia media-aineistoja. Teos koostuu 21 luvusta, joissa 28 kirjoittajaa tarkastelee paitsi vaaleja, myös laajasti äänestäjien arvoja ja asenteita, poliittisen kiinnittymisen muotoja ja demokratian toimivuutta. Monissa luvuissa on myös vertailua aiempiin eduskuntavaaliaineistoihin ja muihin maihin. Tutkimuksen ovat toimittaneet Kimmo Grönlund ja Hanna Wass. Heitä on avustanut toimitustyössä Erkko Vanhakartano Åbo Akademissa.
Kansalaisena Suomessa : Kansalaisvaikuttaminen Pohjoismaissa ja European Social Survey 2002 Näytä tarkat tiedot
www.urn.fi/URN:ISBN:952-466-288-4
https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstrea...alaisena.pdf (Valtioneuvoston julkaisuarkisto Valto)
Tutkimus vertailee suomalaisten, ruotsalaisten, norjalaisten ja tanskalaisten poliittista osallistumista sekä asenteita oman yhteiskuntansa keskeisiin toimijoihin. Maakohtaisten perustulosten vertailun lisäksi tutkimuksessa ryhmitellään kansalaisia erilaisiin osallistumistyyppeihin. Päätutkimusaineistona on eurooppalaisen tutkijayhteisön yhteiseen käyttöön kerätty European Social Survey 2002 (ESS). Suomessa sen kokoamisesta vastasi Tilastokeskus ja aineistonkeruun rahoitti Suomen Akatemia. ESS-aineiston rinnalla hyödynnetään jonkin verran muita kyselyaineistoja sekä osallistumisen rekisteritietoja. Pohjoismainen vertailu osoittaa Suomen kansalaisten poliittis-yhteiskunnallisen kiinnittymisen suhteellisesti heikoimmaksi. Toiminnallisen kiinnittymisen osalta tämä korostuu äänestysosallistumista ja sitä tukevia kansalaisnormeja koskevissa tuloksissa. Poliittisia toimijoita koskevissa asennemittareissa aktiivisen kielteinen suhtautuminen ei aina ole merkki kiinnittymättömyydestä. Suomalaiset ovat kuitenkin useiden eri havaintojen nojalla kolmen muun Pohjoismaan kansalaisia etäämmällä puolueista ja suhtautuvat poliitikkoihin penseämmin. Myöskään edustuksellisen demokratian ulkopuolinen poliittinen osallistuminen, mukaan luettuna yhteiskunnallinen järjestöosallistuminen, ei ole Suomessa kovin aktiivista verrattuna muihin Pohjoismaihin. ESS-maiden kokonaistuloksiin verrattuna Suomi tosin sijoittuu useissa vertailuissa keskitason yläpuolelle. Tutkimuksen keskeiset tulokset on koottu viimeiseen lukuun, jossa keskustellaan myös niiden merkityksestä hallituksen kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelmalle. ESS-hankkeen Suomen koordinaattorina toimiva professori Heikki Ervasti kirjoitti tutkimusraporttiin kansainvälistä hanketta selvittävän esipuheen. Tutkimuksen kuviot laati pääosin Pentti Kiljunen Yhdyskuntatutkimus Oy:stä. Lisäksi apuaan raportin ulkoasuun antoivat taitosta vastannut tietoverkkoasiantuntija Tuomas J. Alaterä ja tutkimusamanuenssi Seppo Antikainen Yhteiskuntatieteellisestä tietoarkistosta.