Hakutulokset
- Näytetään 1 - 13 / 13
Tutkimukseni keskittyy suomalaisten Gulag-muistelmien antamaan neuvostotietouteen, toisin sanoen lahestyn niita poliittisina teksteina. Gulag, Neuvostoliiton vankileirijärestelmä nieli miljoonia ihmisiä, niiden joukossa tuhansia suomalaisia. Monet heistä olivat inkerinsuomalaisia, osa oli loikkareita, ja loput vangittiin mita erikoisemmista syista. Julkaistujen muistelmien kertomukset neuvostovallan pakkotoimista kattavat niin vankilat, vankileirit, joukkokarkotukset kuin psykiatrisen pakkohoidon. Ajallinen jänne ulottuu vuoden 1918 Punaisesta terrorista aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Suomalaista Gulag-kirjallisuutta ei ole aikaisemmin tutkittu. Se on kuitenkin ollut erittain suosittu kirjallisuuden laji ja muokannut suomalaisten neuvostokuvaa arvaamattoman paljon; parhaita esimerkkejä tästä ovat menekkiteokset Berijan tarhat ja Laps Suomen. Entisten vankien näkokulma neuvostoyhteiskuntaan on tietysti rajallinen, mutta samalla on muistettava etta useimmat heistä viettivat myös siviilielämää Neuvostoliitossa. Muistelmakirjallisuuden Neuvostoliittoa jäsentää ja pitää koossa terrori sekä pakkotoimien alituinen uhka. Tämä ei vielä merkitse sitä, että teoksia luonnehtisi avoin venäläisvastaisuus tai edes neuvostovihamielisyys. Päinvastoin kuin joskus on epäilty, vankileirimuistelmien johtopäätöksiä ei vääristä katkeruus tai ideologinen epäily neuvostokommunismia kohtaan. Tässä suhteessa ei ole merkitystä edes sillä, onko muistelmateos julkaistu sotien valisinä vuosina tai suomettumisen aikakaudella. Oman ryhmänsä muodostavat 90-luvulla ilmestyneet teokset joiden joukossa on runsaasti inkeriläismuistelmia, mutta ajallinen etäisyys vankeusvuosiin on merkinnyt särmien hioutumista. Huomattavan moni Gulag-muistelija pyrkii puhumaan vain omasta puolestaan. Nämä tekijät haluavat siis välttää todistajan roolia, johon polittiset vangit määritelmän mukaisesti asettuvat haluten sen sijaan vain kertoa oman tarinansa. Joukossa on myös muutamia kiihkeitä ja kantaaottavia teoksia, joissa punnitaan neuvostojarjestelmä ja havaitaan se kevyeksi. Nämä muistelmat asettuvat vankilakirjallisuuden parhaiden perinteiden kantajiksi: ne kertovat yksilön ja diktatuurin kohtaamisesta, josta edellinen selviytyy voittajana.
Neuvostovallan taistelu huliganismia vastaan 1920-luvulla: käsitteet, politiikka ja käytännön toimet Näytä tarkat tiedot
www.urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-0052-4
https://trepo.tuni.fi/bitstrea...3-0052-4.pdf (Tampereen yliopisto - Trepo)
1920-luvun puolessavälissä neuvostovalta aloitti tehostetun huliganismin vastaisen taistelun. Taistelu oli vastaus siihen yleiseen turvattomuuden tunteeseen, jonka järjestyshäiriöt ja väkivallanteot olivat informaatioraporttien mukaan synnyttäneet neuvostokansalaisten keskuudessa. Huliganismin käsite oli vuoden 1922 rikoslaissa määritelty ”sellaiseksi pahanteon ja ilkivallan muodoksi, joihin liittyi selvä epäkunnioitus toisia kansalaisia tai yhteiskuntaa kohtaan”. Huliganismin vastaiseen taisteluun osallistui useita eri neuvostovaltaa edustavia tahoja, kuten esimerkiksi poliittinen poliisi OGPU, Venäjän neuvostotasavallan sisäasiankansankomissariaatti NKVD, puolueen nuorisojärjestö Komsomol sekä ammattiliitot, joilla jokaisella oli oma näkemys huliganismista ja sen vastaisista toimenpiteistä. Myös neuvostokansalaisilla – työläisillä ja talonpojilla – oli omat näkemyksensä huliganismista, jotka eivät aina käyneet yksiin neuvostovallan näkemysten kanssa. Tutkimus selvittää, mistä huliganismissa oli kyse. Tämä käsitehistoriallinen tutkimus tarkastelee huliganismin käsitteen kautta neuvostovallan rakentumista ja kehittymistä uuden talouspolitiikan (novaja ekonomitšeskaja politika) eli NEP:in vuosina 1921–1927. Tutkimus analysoi sitä, miten huliganismin käsite siirtyi vallankumouksen mukana uuteen neuvostoyhteiskuntaan, minkälaisena yhteiskunnallisena vaarana sitä pidettiin ja minkälaisia rangaistuksia huliganismista vaadittiin. Tutkimuksen keskeisiä analyyttisiä käsitteitä huliganismin lisäksi ovat neuvostovallan, vastarinnan, yleisen mielipiteen ja yhteiskunnalle vaarallisen käsitteet. Tutkimus nojaa Michel Foucault’n vallan ja Michel de Certeaun arjen vastarinnan käsitteisiin. Näihin pohjautuen tutkimus analysoi huliganismin käsitettä ja neuvostovallan taistelua huliganismia vastaan strategian ja taktiikan näkökulmasta. Mihin strategioihin ja mihin taktisiin keinoihin huliganismin käsite liittyi? Tutkimusaineisto perustuu Venäjällä kerättyyn arkistoaineistoon. Aineisto käsittää puolueen ja hallintoviranomaisten raportit huliganismiin liittyvästä lainsäädännöstä, huliganismin vastaisesta taistelusta, yleisestä mielipiteestä ja maan poliittisesta tilanteesta sekä neuvostoyhteiskunnan kehittämisestä. Arkistoaineistoa on kerätty liitovaltiotason arkistojen lisäksi myös paikallisarkistoista Moskovassa ja Pietarissa. Sisäasiainkansankomissariaatin huliganismin vastaista taistelua käsittelevän aineistokokonaisuuden sekä poliittisen poliisin huliganismiin liittyvien raporttien kautta tutkimusaineisto kattaa koko Venäjän neuvostotasavallan. Tutkimus osoittaa, että neuvostoyhteiskunnan kehittyminen muovasi huliganismin käsitettä, joka oli otettu lainasanana käyttöön vallankumousta edeltäneellä Venäjällä. Huliganismin käsitteeseen liittynyt yhteiskunnalle vaarallisen käsite sekä huliganismin vastaiseen taisteluun liittynyt oikeuden ulkopuolisten rangaistusten käyttö siirtyivät vallankumouksen yli myös uuteen neuvostolainsäädäntöön. Neuvostovallan vahvistamiseen pyrkineet iskukampanjat muokkasivat entisestään huliganismin käsitettä ja siitä annettavia rangaistuksia. Huliganismin käsitettä käytettiin kuvaamaan neuvostovallan ja -yhteiskunnan epäkohtia sekä maaseudulla että kaupungeissa. Huliganismia oli pidetty perinteisesti kaupunkien ongelmana, mutta 1920-luvun puolessavälissä poliittinen poliisi OGPU kiinnitti huomiota maaseudun huliganismiin, jota se piti poliittisena ja neuvostovaltaa uhkaavana ilmiönä. Huliganismin käsite liittyi vahvasti myös NEP-kauden ideologiseen ja poliittiseen taisteluun kommunistisen puolueen johdossa. Sosiaaliset ongelmat, eriarvoisuus ja tyytymättömyys puolueeseen liittyivät huliganismista käytyyn ideologiseen keskusteluun. Neuvostokansalaiset vastustivat neuvostovallan toimenpiteitä heidän arkensa ja vapaa-aikansa muokkaamiseksi. Huliganismin käsite kuvaa hyvin kansalaisten taktisia keinoja ja arjen vastarintaa. Huliganismin käsitteellä oli myös suuri merkitys, kun neuvostoviranomaiset ja -instituutiot kamppailivat toimivallasta ja resursseista. Neuvostovalta vetosi huliganismia paheksuneeseen yleiseen mielipiteeseen, kun se pyrki lisäämään kansalaisiin kohdistuvaa valtiovallan kontrollia tiukemman rangaistuspolitiikan ja sosiaalisen valvonnan muodossa.
Socioeconomic Determinants of Noncommunicable Disease Risk Factors in Rapidly Changing Societies: Multi-country analysis of six countries of the former Soviet Union Näytä tarkat tiedot
www.urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9578-6
https://trepo.tuni.fi/bitstrea...4-9578-6.pdf (Tampereen yliopisto - Trepo)
Ei-tarttuvien tautien riskitekijöiden yhteys sosioekonomisiin muuttujiin nopeasti muuttuvissa yhteiskunnissa; kuuden entisen Neuvostoliiton maan analyysi Tausta: Sosioekonomisilla muuttujilla on merkittävä rooli ei-tarttuvien tautien riskitekijöiden jakautumisessa väestössä, ja tämä rooli voi olla erityisen kriittinen entisen Neuvostoliiton maissa johtuen niiden nopeista yhteiskunnallisista muutoksista. Tämän väitöskirjan tavoitteena oli tutkia ei-tarttuvien tautien riskitekijöiden esiintymisen yhteyttä sosioekonomiseen asemaan nopeasti muuttuvissa yhteiskunnissa, sekä niiden merkitystä ei-tarttuvien tautien ehkäisy- ja kontrolliohjelmille. Menetelmät: Aineistona oli 15 501 aikuista kuudesta entisen Neuvostoliiton maasta (Georgia, Latvia, Kazakstan, Ukraina, Venäjä ja Viro), jotka olivat mukana World Health Survey - tutkimuksessa 2002-2004. Tutkimuksen kohteena olevat ei-tarttuvien tautien riskitekijät olivat tupakointi, runsas alkoholin käyttö, ylipaino ja lihavuus, vähäinen vihannesten ja hedelmien kulutus sekä liian vähäinen liikunta. Koulutusta, nykyistä työtä ja varallisuutta käytettiin kuvaamaan sosioekonomista asemaa. Tulokset: Vähäinen vihannesten ja hedelmien kulutus, ylipaino ja lihavuus sekä miesten tupakointi olivat yleisiä riskitekijöitä tutkimuksen kohteena olevassa väestössä, sen sijaan runsas alkoholin käyttö ja liian vähäinen liikunta olivat odotettua vähäisempiä riskitekijöitä. Sosioekonomista asemaa kuvaavista indikaattoreista varallisuus ja nykyinen työ liittyivät vahvemmin riskitekijöiden esiintymiseen kuin koulutustaso. Johtopäätökset: Sosioekonomisilla tekijöillä on tutkimuksen kohteena olevissa maissa suuri merkitys ei-tarttuvien tautien riskitekijöiden yleisyyteen. Ei-tarttuvien tautien riskitekijöiden yleisyyttä pitäisi pyrkiä alentamaan sekä väestö- että yksilötasoisilla terveyden edistämiseen ja tautien ehkäisyyn pyrkivillä terveysohjelmilla, joiden tulisi erityisesti kohdistua korkeimman riskin omaaviin ja köyhimpiin väestöryhmiin.
Talousautonomia sekä yksityisyritteliäisyyttä ja hallinnon hajauttamista tukenut NEP-politiikka loivat 1920-luvulla pohjan Neuvosto-Karjalan suomalaiselle johdon tavoitteille luoda Neuvosto-Karjalan (KASNT) alueesta taloudellisesti kehittynyt kokonaisuus, jolle esimerkkinä oli naapuri-Suomi. Usko itsenäiseen taloudelliseen kehitykseen ja sitä kautta koko Neuvostoliiton kehittämiseen sai väistyä kun Neuvostoliitossa siirryttiin suunnitelmatalouteen vuonna 1928. Neuvosto-Karjala sidottiin 1930-luvulla osaksi Neuvostoliiton taloussuunnitelmaa. Neuvosto-Karjalasta tuli osa laajaa kollektiivia, jonka ensisijainen tehtävä oli Neuvostoliiton teollistaminen. Odotetun taloudellisen kehityksen asemesta Neuvosto-Karjala suistui kurjistumisen kierteeseen, mikä tuntui erityisesti tavallisten ihmisten elämässä. Palkanmaksuongelmat, elintason lasku ja vankityövoiman käyttö olivat arkipäivää suunnitelmatalouden käytännössä. Paikallistason roolista tuli merkittävä Neuvostoliiton teollistamisessa ja paikallistaso maksoi kovimman hinna Neuvostoliiton modernisaatiosta. Tämä tutkimus perustuu venäläiseen alkuperäiseen arkistoaineistoon, jota on analysoitu sisällöllisen (historiallis-kvalitatiivinen metodi) ja tilastollisen analyysin (historiallis-kvantitatiivinen metodi)avulla. Tavoitteena tutkimuksessa on ollut suunnitelmatalouden seurausten ja käytännön tutkimus, jota teemaa on lähestetty talous- ja sosiaalihistoriallisesta näkökulmasta. Paikallistason roolia Neuvostoliiton teollistamisessa on lähestytty keskus-periferia-teeman kautta. Tämän lievän teoreettisen viitekehyksen avulla Neuvosto-Karjala on määritelty sekä itsenäiseksi toimijaksi että esimerkiksi paikallistasosta Neuvostoliitossa. Näin Neuvosto-Karjalan kehitys 1928-1941 osoittaa paitsi suunnitelmatalouden käytännön ja seuraukset myös paikallistason roolin Neuvostoliiton teollistamisessa. Tämä tutkimus tuo uuden näkökulman ja ennentutkimatonta tietoa suunnitelmatalouden käytännöistä paikallistasolla ja tavallisen ihmisen arjesta suunnitelmataloudessa. Tutkimus osoittaa paikallistason merkittävän roolin Neuvostoliiton teollistamisessa sekä empiriatason keskus-periferia-suhteissa Neuvostoliitossa. Tutkimus auttaa ymmärtämään Neuvostoliittoa sekä Venäjällä yhä käytössä olevia, joskus ongelmallisiakin käytäntöjä niiden syntyhistorian kautta.
www.urn.fi/URN:ISBN:978-951-25-2551-5
https://www.doria.fi/bitstrea...7%20Lalu.pdf (Maanpuolustuskorkeakoulu - Doria)
Sosialistisen vallankumouksen jälkeen Neuvosto-Venäjän oli monien muiden kysymysten ohella ratkaistava sosialismin saavutusten puolustaminen. Aluksi ratkaisuksi suunniteltiin vapaaehtoisuuteen perustuvaa punakaartia, mutta riittävän miesvahvuuden turvaamiseksi päädyttiin yleiseen asevelvollisuuteen. Pian Venäjän sisällissodan jälkeen sotataidon suunta painottui enemmän vanhan armeijan asiantuntijoiden näkemysten kuin vallankumoussankarien kokemusten mukaiseksi, vaikka Frunzen puna-armeijalle kirjoittama doktriini perustui luokkataisteluun ja korosti sisällissodassa hyväksi koettua operatiivista liikkuvuutta. Neuvostoliiton ja Venäjän sotataidon perustana on Pietari I:n aloittama länsimainen suuntaus, jota kuitenkin täydentävät vahvat kansalliset piirteet. Venäläisen sotataidon henkisenä isänä voidaan hyvällä syyllä pitää Aleksandr Suvorovia, jonka opetukset näkyvät tekstilainausten lisäksi myös periaatteissa ja sotilaskasvatuksessa. Napoleonin sotien jälkeen perustettu Keisarillinen yleisesikunta-akatemia loi Venäjälle sotatieteellisen tutkimuksen ja opetuksen. Sotatieteen mahdollisuuksia ei 1800-luvun Venäjällä osattu täysin hyödyntää. Aseistuksen kasvavan tehon merkitystä vähättelevä asenne johti sotataidon taantumisen ja katastrofiin Venäjän–Japanin sodassa. Sen kokemuksia analysoidessaan Aleksandr Neznamov kehitti edelleen saksalaista operaation käsitettä ja loi perustan Neuvostoliitossa 1920-luvulla kehitetylle operaatiotaidolle. Neuvostoliittolaisen sotataidon päämääränä oli kehittää taktinen ja operatiivinen ratkaisu aseistuksen tehon kasvun aikaansaamaan puolustuksen ylivoimaisuuteen. Ratkaisussa hyödynnettiin brittien kokemuksia ja tutkimusta. Neuvostoliittolainen taktiikka ja operaatiotaito eivät kuitenkaan olleet brittiläisen mekanisoidun sodankäynnin tai saksalaisen salamasodan itäinen kopioita vaan itsenäisiin ratkaisuihin pohjautuvia. Syvän taistelun ja operaation teoriaa kokeiltiin harjoituksissa, ja sitä kehitettiin Stalinin vuoden 1937 puhdistuksiin saakka. Toisen maailmansodan taisteluissa puna-armeija sovelsi alkuvaiheen katastrofin jälkeen syvän taistelun ja syvän operaation oppeja. Komentajien ja joukkojen taito ei riittänyt teorian vaatimusten mukaiseen toimintaan, siksi syväksi aiotusta taistelusta tuli ajoittain ainoastaan tiheää. Suuren isänmaallisen sodan kokemusten perusteella neuvostoliittolainen sotatiede kehitti yleisjoukkojen taistelun periaatteet, jotka ovat säilyneet muuttumattomina nykypäivään saakka. Kylmän sodan aikakaudella ydin- ja tavanomaisen aseistuksen merkitys sodan ja taistelun kuvassa vaihteli. Lännen sotataidon ja aseteknologian kehitys pakotti Neuvostoliiton siirtymään 1980-luvulla sotilaallisessa ajattelussaan hyökkäyksestä puolustukseen. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän sotilaallisen turvallisuuden takaajana on ydinaseistus. Yhdysvaltain tavanomainen ilma-avaruushyökkäyskyky vaatii Venäjää kehittämään torjuntajärjestelmiä. Tavanomaisten joukkojen rakentamisessa Venäjä seuraa tarkasti läntisen sotataidon kehittymistä, mutta pitäytyy omaperäisiin ratkaisuihin, joiden kehittämisessä sen vahvalla sotatieteellisellä järjestelmällä ja dialektisen materialismin metodilla on edelleen olennaisen tärkeä merkitys.
www.urn.fi/urn:isbn:951-44-5463-4
https://trepo.tuni.fi/bitstrea...4-5463-4.pdf (Tampereen yliopisto - Trepo)
Tutkimuksen kohteena ovat ne muutokset, joita venäläisessä sanomalehdistössä ja journalismissa tapahtui 1980-luvun lopun poliittisten reformien aikana ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Tutkimus kohdistuu alueelliselle tasolle ja tarkastelee Karjalan tasavaltaa esimerkkitapauksena. Teoreettisesti tutkimus perustuu ajatukseen siitä, että neuvostoyhteiskunta oli epätäydellisesti moderni ja sen modernit piirteet, kuten joukkotiedotus-välineiden runsas käyttö, olivat osaksi pinnallisia rituaaleja ja niiden modernisoiva vaikutus jäi puutteelliseksi yhteiskunnan esimodernien piirteiden aiheuttamien rajoitusten vuoksi. Yksi neuvostojärjestelmän hajoamisen syistä oli se, että järjestelmä ei neuvostoajan erityinen, epätäydellinen modernisaatio ei kyennyt käsittelemään niitä paineita, joita modernisaatiokehitys aiheutti. Tutkimus tarkastelee lehdistön ja journalismin muutosta kolmen eri näkökulman kautta. Niistä ensimmäinen tarkastelee lehdistön rakenteen kehittymistä Karjalan tasavallassa ja yksitäisissä lehdissä tapahtuneita muutoksia. Toinen näkökulma perustuu kyselytutkimukseen, jonka kohteena on eri lehtien yleisö helmikuussa 2000. Kolmantena on journalismin analyysi määrällisen ja laadullisen tekstianalyysin avulla. Neuvostojärjestelmän hajoamisen myötä entinen lehdistörakenne, jossa johtavassa asemassa olivat valtakunnalliset lehdet, hajosi ja alueelliset lehdet tulivat lehdistön tärkeimmäksi osaksi. Alueellisella tasolla muodostui uudenlainen lehtienvälinen kilpailu ja lehdistön moninaisuus. Esimerkiksi Karjalassa venäjänkielisten aluelehtien määrä kasvoi kahdesta yhteentoista ja suomen- ja karjalankielisten lehtien määrä yhdestä kolmeen. Kehitys on ollut samanlaista muillakin alueilla. Lehtien julkaisemisessa eri alueilla havaittujen erojen syinä ovat niin entiset perinteet lehtien julkaisemisessa, kansalaisyhteiskunnan kehitys kuin taloudellinen hyvinvointikin. Kyselytutkimuksen mukaan venäläisten lehtien lukijat ovat selvästi jakautunut iän mukaan sekä vähemmässä määrin sukupuolen mukaan. Skandaalinhakuinen, oppositiossa oleva lehti on osoittautunut menestyksekkäimmäksi lehtityypiksi, kun taas niin vanhat kuin uudet eliitteihin vetoavat "laatulehdet" saavuttavat vain pienen osan yleisöstä. Journalismin muutoksen tarkastelu kahdessa sanomalehdessä osoittaa että toimittajat ovat saaneet journalistisen tekstin tuottamisen selvästi valvontaansa. Neuvostoaikana sanomalehdet olivat täynnä ulkopuolista kirjoittajien juttuja ja lyhyen glasnostin ajan aikana lukijakirjeillä oli keskeinen rooli. Toisaalta, erilaisten tekstuaalisten rakenteiden joukossa professionaali uutismuoto on saanut enemmän suosiota vaikkakin kantaaottamaton monologi ja juttutyyppi, jossa lähteiden siteeraaminen ja toimittajan kommentit on yhdistetty ovat edelleen suosiossa. Ainoastaan pelkästään vierasta puhetta sisältävät tekstit ovat selvästi vähentyneet. Venäläinen journalismi on omaksunut vaikutteita ulkomailta, mistä osoituksena on esimerkiksi se, että Karjalan Sanomat on alkanut muistuttaa länsimaista journalismia nopeammin kuin venäjänkieliset lehdet. Tiedotusvälineillä oli tärkeä rooli neuvostojärjestelmän hajoamisessa ja tämä tutkimus väittää, että tieto ei ollut yksinomaan järjestelmän hajoamisen taustalla vaan suurempi merkitys oli siinä miten tieto neuvostoyhteiskunnassa esitettiin. Kun lehdistö alkoi vuodesta 1985 lähtien toimia entistä paremmin neuvostojärjestelmän perinteiden mukaisesti osallistumalla yhteiskunnan rakentamiseen ja tarjoamalla tilaa erilaisille mielipiteille, se osallistuikin yhteiskuntajärjestelmän hajottamiseen. Järjestelmä ei kyennyt sopeutumaan eriäviin mielipiteisiin. Neuvostoliitossa ei kyennyt kehittymään erityistä journalistista sfääriä vaan journalismi oli sekä poliittisen että kirjallisen toiminnan osa. Neuvostoliiton jälkeisessä oloissa journalistisen sfäärin kehittymismahdollisuudet ovat paremmat vaikkakin monissa Keski- ja Itä-Euroopan maissa läntisen moderni sanomalehti ja moderni uutismuoto ovat kehittynyt nopeammin. Yksi syistä on siinä, että ulkomainen omistus, joka on tuonut muihin alueen maihin mukanaan länsimaisia toimintamalleja ja -tapoja, on jäänyt Venäjällä hyvin vähäiseksi. Lisäksi omaperäisillä journalismin muodoilla on Venäjällä pidempi historia eikä niiden voida odottaa muuttuvan yhtä nopeasti. Myös poliittisen järjestelmän ja kansalaisyhteiskunnan kehityksellä on vaikutuksensa: journalismi, joka perustuu sitaatteihin ja niiden tulkintaan yleisestä näkökulmasta, voi kehittyä vain oloissa, joissa lähdeorganisaatiota ja kommentteja on helposti saatavana, ja joissa vallitsee yleisesti hyväksytty, yhteinen tulkintatapa. Nämä olosuhteet ovat toistaiseksi heikosti kehittyneet Venäjällä. Myös sillä on merkitystä, että vanhan koulukunnan toimittajien parissa uusien kantaaottamattomien ja standardisoitujen muotojen omaksuminen koetaan menetyksenä. Tutkimus antaa mahdollisuuksia ymmärtää lehdistön ja journalismin kehittymistä osana yhteiskunnallista muutosta. Lisäksi tutkimus tarjoaa kokonaiskuvan yhden Venäjän alueen lehdistöstä ja sen kehitykseen vaikuttavista tekijöistä. Tutkimuksesta voi olla hyötyä myös venäläisissä lehdissä mainostaville sekä venäläisiin lehtiin investoiville ulkomaalaisille.
Performing Peace and Friendship – The World Youth Festival as a Tool of Soviet Cultural Diplomacy, 1947–1957 Näytä tarkat tiedot
This is a study on how the Soviet state used the World Youth Festival as a tool of cultural diplomacy in the late Stalin and the early Khrushchev eras, between 1947 and 1957. What kind of ends did the Soviet Union pursue with the World Youth Festival, how did these aims change over the period in question, and what were the outcomes? The study operates at the intersection of political, cultural and social history. Instead of opting for either a ‘top-down’ or a ‘bottom up’ approach, it employs both, as it gives a perspective on the multiple ways in which the World Youth Festival could be viewed, employed, consumed and narrated as well as the manifold environments that shaped the festival. For the Soviet Union, the World Youth Festival served as a multifaceted tool. First and foremost, it was a forum for promoting Soviet cultural authority and the Soviet role as the leader of ‘the peace camp’ to young people and students on a global scale. In other words, the festival functioned as a channel for managing the image of the Soviet Union and the socialist system abroad. By presenting the Soviet Union and the other socialist countries as progressive and peaceful forces – as the future of the mankind – the festivals endorsed Soviet attempts to influence popular opinion abroad and to seek legitimacy for the socialist system. After selling the ‘peace and friendship’ to the others, in 1957 the sixth World Youth Festival turned all eyes upon Soviet society. The Moscow festival symbolised and actively constructed a new relationship with the West and with the rest of the world. Allowing tens of thousands of foreign citizens on Soviet soil all at once was a concrete sign from Khrushchev, that the slogan of ‘peaceful co-existence’ was not empty rhetoric. Contrary to the Stalin period, the USSR was truly willing to cooperate with others. The study broadens our understanding of the post-war Soviet Union with an analysis of how Soviet state and society integrated into the wider world through cultural encounters after the Stalin period. The analysis sheds light on how the festival influenced the process of reshaping the image of the Soviet Union and the Soviet way of living, which it offered as an alternative to the capitalist system. This study shows that Soviet cultural diplomacy after Stalin was not only about preventing foreign influences, it was also a dialogue, where the most suitable parts of Western culture were adopted for the benefit of the socialist system. The festival case is also very illustrative of wider Soviet involvement in the cultural Cold War. The World Youth Festival was a brand that could have had the chance to become an all-embracing global event. Moreover, Soviet propaganda machinery was fully effective in gathering ‘customer feedback’ in the form of monitoring reports on moods among foreign young people as well as on developments taking place in youth and student organisations abroad. Utilising cultural diplomacy and propaganda infrastructure abroad did not, however, translate into efficient propaganda either in terms of adjusting content for the target audience, or for a reshaped youth festival that would gain universal attraction. The inability to produce effective and appealing propaganda contributed to a far more devastating weakness of the Soviet system. The youth festival never succeeded in its two goals: de-territorialisation and de-politicisation. The fact that Western governments did not send official delegations to the festival and denied their athletes and artists the chance to take part in its cultural and sporting competitions caused an insurmountable credibility problem for the festival. As a result, its destiny was to remain an event of the socialist system.
Talot pysyvät, ihmiset vaihtuvat : Sosialistisen yhteiskunnan rakentaminen entisessä suomalaisessa Kurkijoen kirkonkylässä Neuvostoliitossa Näytä tarkat tiedot
Tutkimus käsittelee arkkitehtuurin näkökulmasta sosialistisen yhteiskunnan rakentamista Kurkijoen taajamassa eli Suomen ajan Lopotissa osana Neuvosto-Karjalaa sen jälkeen, kun Suomi luovutti Kurkijoen kunnan talvisodan (1939–1940) ja jatkosodan (1941–1944) seurauksena Neuvostoliitolle. Se valottaa Neuvostoliiton maaseudulla eri ajanjaksojen maatalouspolitiikan mukaisesti voimassa olleita rakentamisen normeja, tavoitteita ja periaatteita, jotka määrittivät myös entisten suomalaisalueiden muokkaamista. Tutkimuskohteena Lopotti antaa harvinaislaatuiset mahdollisuudet tarkastella vierasta kulttuuria edustavien rakennusten käyttöjä uudessa valtiollisessa kontekstissa, koska Lopotissa säilyivät niin sotien kuin neuvostovuosien halki poikkeuksellisesti lähes kaikki sotaa edeltävän ajan rakennukset. Suomen luovuttaman alueen sovietisointi merkitsi kaikkien yhteiskunnan osa-alueiden kytkemistä kommunistisen puolueen ohjaukseen ja valvontaan sekä väestön täydellistä vaihtumista. Maaseudun uudelleenjärjestelyä ohjasivat 1920-luvulla luotu jaottelu teollisuus- ja sotilaskaupunkeihin ja maaseutuun sekä 1930-luvulla luotu kolhoosiluokittelu ja kolhoosikylän ihanne. Rakennukset hyödynnettiin resurssina, hybridisoitiin eli sopeutettiin sekä funktioiltaan että arkkitehtuuriltaan puolesta sosialismin tarpeisiin. Suomen vallattua alueen tilapäisesti takaisin se palautettiin suomalaiseen normaaliin, dehybridisoitiin. Syksyn 1944 alueluovutuksen jälkeen sovietisoimisen prosessi toistui. Sovietisoiminen ei kuitenkaan merkinnyt Kurkijoelle olojen ja yhteiskunnan modernisoimista samassa mielessä kuin vallankumouksen jälkeisellä Venäjällä, vaan suomalaisaikaan verrattuna Kurkijoen aineellinen kehitys taantui tai otti jopa askeleen taaksepäin. Rakennuskantansa harvinaisen säilyneisyyden ansiosta Kurkijoen taajama antaa poikkeukselliset lähtökohdat tarkastella myös sovietisoinnin ja takaisinvaltauksen 1941 aiheuttamaa kulttuurien kohtaamista ja vieraan kulttuurin rakennusten vastaanottamista uudessa valtiollisessa kontekstissa. Siihen, miten tähän rakennusresurssiin suhtauduttiin, vaikuttivat monet tekijät, Neuvostoliitossa etenkin yksilön asema sosialistisessa yhteiskunnassa, viranomaisten ambivalentti asenne, alueen suomalaisen historian häivyttäminen ja juurettomuus. Kurkijoen tapaus osoittaa silti, että jopa konnotaatioiltaan ristiriitaisia vieraan kulttuurin rakennuksia voidaan laajasti hybridisoida, kun ne samalla puhdistetaan kulttuurisesti tai ideologisesti vieraista piirteistä. Tällaisen resurssin omaksuminen osaksi kansallista rakennusperintöä voi silti olla vaikeaa tai kestää useamman sukupolven. Kurkijoen taajamalla oli Neuvostoliitossa asema paikallisena ja Kurkijoki-sovhoosin keskuskylänä, ja sille laadittiin vuonna 1975 mittava, aikakauden agrokaupungin ihannetta vastannut kaava- ja rakennussuunnitelma. Suunnitelmaa toteutettiin kuitenkin vain viitteellisesti, ennen kuin Neuvostoliitto vuonna 1991 hajosi. Sosialismin jälkeisellä ajalla Kurkijoen taajaman kaava- ja rakennussuunnitelman toteuttamiselle ei ollut enää perusteita. Koko Neuvostoliiton mittakaavassa Kurkijoen taajaman tapaus on vain yksi esimerkki maaseudun modernisoimisen ja kaupungistamisen epäonnistumisesta. Suurisuuntaiset suunnitelmat eivät vastanneet käytettävissä olevia taloudellisia resursseja, eikä jäykkä ja hierarkkinen hallintojärjestelmä antanut todellisuudessa mahdollisuuksia ottaa huomioon paikallisen rakentamisen erityispiirteitä ja hyödyntää paikallisia resursseja.